lauantai, 18. marraskuu 2017

Kirjoittamaton kirje eräälle neidille. . .

Kuulin juuri seuraavanlaisen lauseen: Sä olet yhtä syytön mun mielipahaani kuin Hitler juutalaisten kuolemaan. Oli muuten ihan kohtuukivasti sanottu. Tykkäsin. Varsinkin kun lauseen aiheutti se etten onnitellut sen lausujaa hevosen onnistuneesta koelähdöstä. Kyllä, luit oikein. En onnitellut erästä ihmistä siitä että sen hevonen suoritti hyväksytysti koelähdön. Ihan kivahan se on, jos on kiva hevonen ja realistiset tavoitteet. Faktaa on kuitenkin se, ettei kokeista nyt yleensä sen kummemmin onnitella. Koelähtö..K-O-E-lähtö. Siinä haetaan hevoselle starttilupaa. Vasta se oikeastaan ratkaisee, alatko treenaamaan sitä sun hevostasi täysillä vai et. Jos sulla on jo lähtökättelyssä 15-aikainen hevonen, niin sen pitäisi mennä koe suhteellisen helpolla läpi ilman sen kummempia tuskia. Vilpitön anteeksipyyntöni itsekkyydestäni, siitä etten onnitellut. Musta se hevonen ei vaan ollut koevalmis. Ja kun se kuitenkin meni kokeen läpi, niin startissa olis pitänyt kyllä mennä jo heti jotakuinkin 17-18-vauhteja. Noh, se siitä. Tästä johtuen(joo, saatan olla loukkaantunutkin) ihan rehellistä avautumista sitten multakin, lue tästä kirjoittamaton kirje aiheesta..ollos hyvä: 

________________________________________________________________________________________________

Kiitos suorasta vastauksestasi. Ehkä se oli jo turhankin suoraan vastattu ja asioita kärjistetty aika kovin, mutta hyväksyn sen koska toimin itsekin joskus samalla tavalla. Kun kaikki ahdistaa ja menee vähän vihkoon, on ihanaa purkaa se kiukkunsa johonkin sellaiseen ihmiseen jonka kanssa ei nyt välttämättä päivittäin ole tekemisissä. Tiedän. Pyytäisin sua kuitenkin miettimään seuraavia asioita ja jopa ehkä menemään itseesi siltä varalta että haluaisitkin ottaa jotain takaisin. Mä haluaisin uskoa että sun tekee tän jälkeen mieli tehdä niin. Muista, että elämässä voi olla katkera monestakin asiasta, mutta ne asiat kannattaa varmistaa ennenkuin sen katkeruuden päästää ulos ja loukkaa sillä muita. Muistuttaisin sua siitäkin, että vaikken nyt mikään esihistoriallinen jäänne vielä olekaan, niin oon rehellisesti suhtautunut suhun kuin siskoon, halunnut auttaa vilpittömästi ja jos mun neuvot on tuntuneet pätemiseltä, olen pahoillani. Mä olisin halunnut nähdä teidän oikeasti pärjäävän radalla, se olis ollut NIIIIIN oikein tiedät kyllä keitä kaikkia ajatellen.

Niinkuin jo sanoin edellä, se miksen onnitellut sua kokeesta..kun mä en vaan itse olis ilmoittanut sitä hevosta vielä, musta se ei ollut valmis. Meitä on satoja tekijöitä ja jokainen tekee mielestään oikein. Toisen hyvä on toisen huono. Mä kuitenkin yritin katsoa sitä hevosta valmentajan silmin(mä yleensä katson kaikkien hevosia niin), musta se otti kierroksia korvan väliin ja kengityksestä ja liikkeistä löysin sanottavaa myös vaikken sitä julki tuonutkaan. Oli miten oli, kiinnostavaa olisi ollut nähdä, olisitko saanut hevosen kulkemaan mun neuvoilla, mutta mutta. . .

Toinen asia josta loukkaannuit, oli se että kävin oman hevoseni kanssa siellä teidän perikunnan pihatiellä kääntymässä. Sanoit että menin sinne kyttäämään. En mennyt, mutta senhän sulle sanoinkin. Lähinnä ajattelin että se tuskin haittaa ketään kun paikka on tyhjä, mutta siinäkin olin väärässä. Yritin soittaa sulle muttet vastannut. Niinkuin et yleensäkään vastaa, muutamia kertoja oon koittanut pirautella mut et ole kerinnyt tms. Jos sun mummisi tykkää asiasta kyttyrää, niin herranjumala, anna sille mun numero ja sano että soittaa, voinhan mennä siellä käymäänkin ja selittämään ne hevosen jäljet. Faktaa on kuitenkin se, etten sitä pahalla tehnyt enkä ymmärrä sun reaktiotasi asiaan. Toista kertaa en sinne ole mennyt, eli jos siellä jotain jälkiä on niin musta ne ei ole aiheutuneet. Jos mulla olisi tila joka olisi autio, mä saattaisin olla jopa ihan tyytyväinen että joku siellä kävisi ja perään katselisi, näyttäisi ainakin siltä että on asuttu ja antaisi sen kuvan että on käytössä eikä autiona..ei houkuttelisi ainakaan hiippareita yms.

Kun sun isäsi kuoli, se oli tilanteena melko..hirveä. En ole ikinä joutunut tekemään niin paskamaista puhelua kenellekään, en kuitenkaan niin hyvin sua siinä kohtaa tuntenut(enkä tunne vieläkään), että olisin osannut sun reaktiosi sanoa. Kun lisäksi aiemmin päivällä oltiin vielä puhuttu että teille tuli isäsi kanssa asioista sanomista, se teki puhelusta vielä hirveemmän. Seisoin siinä pimeessä poliisipartion kanssa ja ne antoi mulle tasan kaksi vaihtoehtoa; ne soittaa tai sitten minä. Ajattelin että vastaat varmemmin mulle kuin tuntemattomaan numeroon. Mulla on vittumaisissa tilanteissa taipumus ensin toimia ja vasta myöhemmin käydä asioita läpi. Tän asian kanssa mä en edelleenkään ole saanut mielenrauhaa, osaksi siksi etten tiedä mihin kyseinen ihminen kuoli. Olisinko mä voinut tehdä jotakin toisin? Elvytinkö mä väärin? Miksi just minä? Lupasit ilmoittaa mulle kun saatte kuolinsyyn, mutta ei ole mitään kuulunut.

Odotin siinä niin kauan että isäsi haettiin ruumisautolla ja poliisitkin lähti. Kun ne sitten lähti, menin purukasaan istumaan ja putosin siihen. Mä ulvoin siellä pihassa ääneen ja ajattelin että vittu kun maailma on epäoikeudenmukainen. Mä vannoin itselleni(just oman isäni hautaan laitettuani), että mä autan teitä siskosi kanssa niin pitkälle kun voin, ihan kaikessa. Että mä olen teille sen velkaa. Älä kysy miksi, en tiedä. Mulle tuli vaan sellainen tunne. Se, että mä vannon auttavani jotakuta loppuun asti, se on PALJON vaikka itse sanonkin. Voin käsi sydämellä vannoa, että tulee hetkiä jolloin sullakin sille avulle olisi käyttöä. Vaikka mä en aina mikään ihanneihminen olekaan, niin ainakin mä olen rehellinen ja lojaali, tässä tapauksessa sitäkin loppuun asti. Mä haluaisin nähdä että teillä menee hyvin ja olen varma että pystyisin omalta osaltani edesauttamaan esim. ton hevostelun kanssa. Jos mun apu ei kelpaa, niin en sitä väkisin tyrkytä. 

Kolmas asia mistä sait omien sanojesi mukaan tarpeeksesi, oli mun "rahoilla leveily". Tätä en ymmärrä alkuunkaan. Jos tarkoitat sitä rahaa minkä olen julkisesti hevosiin sanonut menneen, niin kyse ei ole mistään leveilystä vaan lähinnä manaamisesta. Hevostelu on kallista. Niin kallista ettei normaalilla työssä käyvällä ihmisellä ole siihen varaa. Ei myöskään mulla, mutta meillä on nuo hevoset kimpassa, sillä periaatteella että minä teen ja hoidan ja muut rahoittaa. Mä en ole ihminen joka leveilisi yhtään mistään, jos jostain syystä olet käsittänyt niin, olet väärässä. Mä olen ihminen, joka haluaa julkisuutta oikeastaan mahdollisimman vähän. Mulle paras kiitos on se että homma toimii ja se kiitos tulee siitä että muut on tyytyväisiä. Mä en tarvitse mitään kehuja tai ylistyksiä mistään, kiitos silloin tällöin on ihan pirun kova sana. Niinhän mä olen järkännyt aina ne harkkareiden kiitolaukatkin, ja ei sieltä ylimääräisiä kiitoksia ole tullut yhdistyksen puolesta, vaan osallistujilta. Tapahtuma on saatu aina joltiseltaan läpi vaikka hetkittäin sen eteen on saanut vähän potkiakin. Tiedät kyllä.

Enää mä en kuitenkaan niitä laukkoja järjestä. Päätin että jään pois kokonaan koko yhdistyksestä. Siksi, että tolla tyylillä sitä ei saa toimimaan koskaan niinkuin olisi mahdollista toimia. Jos kaikki asiat tehdään aina niinkuin on ennenkin tehty eikä haluta koskaan kokeilla mitään uutta, ei päästä eteenpäin. Tää sama koskee hevosteluakin. Tyylejä on kymmeniä, niistä pitää osata valita just sille tietylle hevoselle just se tietty tyyli. Se oma hevonen pitää tuntea niin hyvin että jo korvien asennosta tietää jos joku on perseellään. Mulla on näitä täällä 5kpl, nyt vasta kun esim. Neiti on ollut tossa vuodesta 2011, mä osaan kertoa sen ongelmat. Meerin "käyttö-ohjeet" on rakentuneet vasta viimeisen vuoden aikana. Se olisi ollut jo kokeessa, tarkoitus oli päästä sinne marraskuun alussa, mutta sepäs otti ja lipesi tarhassa saaden reilun kolme viikkoa lomaa. 

Päätin myös, etten enää ikinä neuvo ketään missään enkä sano mielipidettäni ellei mun neuvoa pyydetä. En myöskään kerro enää omista hevosistani kenellekään, en pyydä keneltäkään apua tms. Jos joka kerta kun sanoo jotain, onnistuu pyllistämään jollekin peruuttamattomasti, niin silloin kannattaa vaan olla hiljaa. Kiittämäyyömyys on maailman palkka, haluttiin me sitä tai ei.

Elämässä yksi tärkeimpiä juttuja on kuitenkin oppia erottamaan oikeat ystävät vääristä. Sä olet ihmisenä varsin mielenkiintoinen, mutta tunnistan sussa samoja piirteitä kuin itsessäni nuorempana; toi piikikkyys. Se on omalla tavallaan ylpeyttä joka on joissain tilanteissa helvetin vaikeaa niellä. Se sun pitää kuitenkin oppia, mennäkses eteenpäin. Ei kaikki mitä sulle sanotaan, ole vittuilua, vaikka se välillä siltä tuntuukin. Kaikilla meillä on huonoja päiviä, pitääkin olla, mut yksi ihmisen hienoimmista piirteistä on myöskin se että se osaa nöyrtyä oikeassa kohtaa. Ristiriitojakin tulee, mutta ne yleensä johtuu väärinkäsityksistä tai sellaisista oletuksista, jotka tuntuu tosilta ja joita ei vaan tule varmistettua jostain syystä. Meistä kaikista puhutaan myös paljon paskaa. Sallittakoon se niille, joilla niin pikkumainen asenne on, että muiden asiat kiinnostaa omia enemmän. 

Mä pyrin elämään elämäni niin, että pystyn seisomaan tekojeni ja sanojeni takana. Toivoisin tätä muiltakin, mut se vaan ei mene niin, ei varmaan koskaan kaikkien osalta vaikka kuinka rukoilisin. 

Mieti asioita kuitenkin vielä..jos tuut siihen tulokseen että mun sanomisissa saattaa olla jotain perää ja että meni itse kultakin hiukan yli, tiedät kyllä miten mut saa kiinni. Mä en kanna kaunaa tai harrasta paskan puhumista selän takana. Musta on ihan typerää tuomita ihmisiä sattuneiden asioiden valossa tai tuntea katkeruutta loppuelämänsä ajan jostakin mitä ei oikeasti ole olemassa. Edelleen haluaisin olla mukana sun(teidän) elämässäs, nähdä sen onnistummisenkin joskus vielä, olla tukena silloin kun potkii. Siksi, että tiedän ton sun kiukkuavan Pikku-Myyn naamion takaa löytyvän tosi asiallisen ja hienon nuoren naisen. Mä en suinkaan rukoile ketään, mut jos siltä tuntuu, tiedät mistä mut löytää.. ;) 

P.S: Ne FB:ssa olevat ihmisten mielipiteet ja se mitä mä siellä jaan..ensinnäkin, mä en voi ottaa vastuuta muiden ihmisten puheista, ja toiseksi, mulla ei ole mitään salattavaa eikä kovin isoja luurankoja kaapissa. Pyrin olemaan oma aito itseni ja haluaisin että muut oppivat myös sellaisena mut tuntemaan. Asioista pitää voida puhua ja kertoa niiden oikeilla nimillä, oli ne sitten mitä tahansa. Jos mun tilapäivityksiä ärsyttää lukea tms, nehän saa klikkaamalla pois. Eikö? 

________________________________________________________________________________________________

 

  

 

maanantai, 11. syyskuu 2017

Kasvukipuja normaaliuden tähden

Siinä se tuli: Mikä helvetti on normaali? Mistä tietää just sen oman normaalin elämässä ja miten sen erottaa epänormaalista? Kuka ne määrittelee? Miten voidaan sanoa että onko joku asia normaali ja montako erilaista normaaliutta on olemassa? Tätä tässä nyt on pähkäillyt jo jonkun aikaa ja täytyy sanoa et eipä ole helppo nakki taas tämäkään. Mutta mikä olisi? Vieläkin oon sitä mieltä, että liian helppo on liian tylsää, toisaalta liian hankala vie hermot ja hetkittäin tuntuu että se saattaa jopa tappaa ihmisiä suhteessa nopeammin kuin nälkä ja jano. Edellinen siis ainakin jos kotimaan itsemurhatilastoja katselee. Kyllä, niitä on tullut katseltua..ei siksi että olisi käynyt mielessä päättää päivänsä, vaan siksi että monesti mietityttää millainen ihminen niin tekee.

Nykypäivänä ahdistus ja masennuskin on eritelty, multa löytyy kai jossain määrin molemmat. Mitenkö ne sitten erotellaan? No siten että kun ahdistaa, niin on sellanen epämääräinen tunne että on pakko liikkua muttei tiedä minne ja sitten kun on masennus niin sä et vaan todella tee mitään ja kaikki on ihan paskaa. Se on varmaan kansankielellä kaikkein helpoin tapa erottaa ne toisistaan.

Mä hoen aina ja kaikille, että esimerkiksi eläinten käyttäytymistä opetellessa olisi hyvä pitää mielessä se että miksi ne tekee niinkuin ne tekee. Pienenä neuvona; se kannattaa muistaa omassakin tekemisessä. Kuinka moni meistä oikeesti pysähtyy miettimään että "Hei, miksi ja kenelle mä teen tätä hommaa?" Ihan sama ootko töissä, vapaa-ajalla, pippaloimassa vai vaikka vaan kävelemässä metsässä. Siihen tekemiseen on aina syy. Se syy saattaa olla hyvinkin vaan hetken mielijohde(joo, kuningasideat on yleensä parhaita tai ainakin ne muistetaan seurauksistaan pisimpään), mutta siitä päästäänkin jo taas seuraavaan settiin: Mistä se hetken mielijohde tulee, mikä SEN syy on?

Näin tää kuulostaa ihan kamalan yksinkertaiselta, mutta kun sama seti viedään ihmisten väliseen käyttäytymiseen, se onkin jo vaikeampaa selittää. Mukaan tulee se normaali. Kyllä, meillä on jokaisella oma normaali. Joku elää päivä kerrallaan, joku tekee suunnitelmat vuoden päähän. Mietitään kuitenkin miksi..mitä järkeä on tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia? Että olisi joku päämäärä? Miksei voi elää päivä kerrallaan kun viikon päästä voi olla jäänyt jo auton alle? Miksi elämälle pitää hakea ne normaalisti kaikilla olevat suuntaviivat, ketä se palvelee kun mikään ei kuitenkaan mene niinkuin sä suunnittelit? 

Uskomatonta, mutta kaikesta tulee ihan sairaan vaikeaa kun miettii tarpeeksi! Jos kokeilee sitten tyhjentää päänsä ihan kokonaan eikä mieti mitään? Hei, ihan sama lopputulos, mikään ei kuitenkaan mene niinkuin just SÄ ajattelit! 

Elämä ei muutu vaikka sen suunnittelee etukäteen. Sitä ei kannata suunnitella NORMAALIKSI koska sellaista ei vaan jumalauta ole! Jos ylipäänsä haluaa suunnitella, niin kannattaa kysyä itseltään että MIKSI?! Tavoitteita on hyvä olla siksi että pysyy rutiineissa kiinni, mutta niitä tavoitteitakaan ei kannata luoda normaalin tähden. Se, että me kaikki tehdään elämälle joku ennalta määrätty kuvio koska kaikki muutkin tekee niin, se EI ole normaalia. 

Mun normaali on tästä lähtien se, mikä tuntuu musta itsestäni hyvältä. Mä haluan olla isona itselleni normaali. Mun elämäni täällä on kuitenkin aika lyhyt(ihmiselämä on ylipäänsä sellainen), mä haluan elää sen sovussa itseni kanssa. Tiedän, että se ei ole monelle muulle kovin hyvä ratkaisu, mutta jotten mä syyllistyisi siihen pässinä narussa kulkemiseen, mä taidan alkaa elää sitä elämääni NYT. 36 vuotta on harjoiteltu, seuraavat 36 vuotta otetaan tästä paskasta kaikki irti. . !

tiistai, 11. lokakuu 2016

Happi loppuu. . !

Mä kirjoitan tänne ihan sairaan harvoin..mut tänään tajusin, et tää taitaa olla ainoa keino millä itseään ja sisintään voi purkaa, kun kahden aikaan yöllä tulee sellanen.."turinakohtaus". 

Näiden tekstien välillä tapahtuu NIIIIIN paljon että mä en mitenkään voi saada kaikkea kirjoitettua, mutta luotan siihen että ainakin tutut osaa kysyä jos teksti aihetta antaa. Viime aikoina mun elämä on ollut(yllättäen) taas niin matalalentoa etten taida oikein itsekään pysyä mukana. Jos pysyn, varmasti unohdan siitä minimissään puolet. Kiire tekee lopulta ihmisestä ihan sairaalloisen muistihäiriöisen, tapahtuu sellaisia mogia joita ei toivo kenellekään!

Mene sinne, mene tänne, mene tonne, tee sitä, tee tätä ja tee tota. . ja edellä mainittua kun tapahtuu tarpeeksi kauan, tulee väkisin ongelmia..jos nimittäin omaa tippaakaan omaa tahtoa, moraalia tai inhimillisyyttä. Jos sitten vielä suhtautuu omaan tekemiseensä niinkuin perfektionisti suhtautuu, niin ongelmissa ollaan. Miksi aina pitää saada kaikki tehtyä täydellisesti?!

Miksi mulle ei riitä, että joskus, tilanteiden aiheuttamista pakoista, asiat menee vaan sinnepäin? Miksi mun pitää pyrkiä aina vaan parempaan ja uskoa hölmönä siihen että kukaan ei tee asioita mua paremmin? AINA löytyy joku vielä parempi, vielä tehokkaampi, nopeampi..mut miksi se sapettaa mua ihan 6-0?! 

Tästä päästään siihen itse asiaan..siihen, mitä mä tällä kertaa olen oppinut. Joka paikassa törmää aina siihen, miten ihmisiä zempataan ja hoetaan niille et "kyllä se siitä" ja "aurinko paistaa vielä risukasaankin". No joo, mut mä olen tässä viime viikkoina tajunnut, et näin ei välttämättä käykään. Jos sä elät sen mukaan miten muut sun ajattelee elävän, voit työntää sen auringon justiinsa sinne mistä sitä varmaankaan ei näy. 

Homma lähtee ihan oikeasti siitä, mitä sä haluat ja miksi sä haluat. Mitään asiaa ei ole pakko pystyä perustelemaan kenellekään muulle kuin itselleen. Sitä voi leikkiä olevansa inhimillinen ja haluavansa kaikille hyvä fiiliksen, mut maailma ei vaan mene niin. Siinä vaiheessa kun alkaa tuntumaan siltä et oot jo kaikkesi antanut eikä sekään riitä, pitää väkisin pysähtyä.

Siinä vaiheessa punnitaan ihmisen itsekkyys. Moraali. Inhimillisyys. Itsetunto. 

Tulee miljoona kysymystä..miksi juuri minä? Minkä takia mulle aina tapahtuu kaikki paskamaisimmat asiat päällä maan? Kuka päätti, että mä jaksan kantaa koko sen paketin joka mulle on syliin heitetty? Missä mun olkapää on? Miksi kaikilla muilla menee asiat aina putkeen ja mulla ihan päin helvettiä? Mitäs jos mä en vaan jaksakaan?

Mut jotenkin sitä vaan kursii aina itsensä kokoon. Jostain löytyy se "periksi ei anneta"-asenne, jota äiti, kaverit, sukulaiset yms on koko sun elämäs hokenut. Niinhän se on. Elämässä on paljon asioita jotka satuttaa, jättää arpia ja laittaa sut arvioimaan omaa minääsi uudelleen. Ihan oikeesti; se ON hyvä. 

Ilman niitä kaikkein paskamaisimpia juttuja sä et voi olla vahva. Sä et voi taistella kun sen aika on. Jos se vaatii hetkellisen romahtamisen rutiineista tai puolen tunnin paatostamisen kaverille puhelimessa harva se päivä, niin mitä sitten? Joka ei jaksa sitä paatostamista kuunnella, ei ole sun ystävyyttäsi ansainnut. Ihmisen aivoitukset nyt vaan toimii niin, että selvitäkseen täällä pitää osata purkaa itseään. On totta, että sellaiset tyypit jotka aina vaan valittaa, ei oikein ole suosiossa, mut mieluummin sitä kuuntelee jonkun valitusta kun lukee sen kuolinilmoitusta. Sekin on nimittäin totta, että ne kaikkein vahvimmat oppii pikkuhiljaa olemaan valittamatta. Hätähuudot jotka niiltä tulee, päätyy perille liian myöhään. Sellaiset ihmiset ei koskaan pyydä mitään, mut ne on aina valmiita auttamaan kun sulla on se ongelma.Kun ne itse on ihan finaalissa, ne vaan toteaa et tänään ei tainnut mennä ihan putkeen. Että ihmiset on liian pinnallisia välittääkseen aidosti.

Mitä se ihmisen vahvuus sitten on? Hiljaisuutta? 

Se on nöyryyttä. Ihminen joka on vahva, on tietyllä tavalla myös äärimmäisen nöyrä. Ei muille ihmisille, vaan sille mitä tapahtuu ympärillä. Sellainen ihminen osaa kuunnella hyvin, paremmin kuin suurin osa muista. Sellainen ihminen valittaa vasta sitten kun on jo myöhäistä. Nöyrä ihminen jää monta kertaa itse itsensä jalkoihin, ennenkuin tajuaa mistä tässä kaikessa on kyse..mut sitten kun näin käy, sen yli on mahdotonta kävellä. Kukaan ei todellakaan jyrää sellaista ihmistä, jolla on suunta. Tahto. Syy toimia. Oma mielipide, omat päämäärät. Sellainen ihminen tietää mitä se tekee, sitä ei muiden mielipiteet hetkauta. Elämä voi olla siedettävää, kun sen oikein oivaltaa..vaikka sitä paskaa putoaisi niskaan enemmän kuin laki sallii.

Mä haluan olla vahva.

 

 

torstai, 14. huhtikuu 2016

Onni on. . mitä?

Huh, tuo mun viimeinen päivitys! Noh, tulipahan taas todettua että kun tarpeeksi kauan on kirjoittamatta, sitä oppii aina jotain uutta itsestäänkin kun lukee viimeisen tekstinsä :D 

Varmaan pitäisi vetää jotenkin kasaan viimeisiä tuntojaan, niitä kun on kertynyt jokseenkin paljon. Kaikkea varjostaa älytön kiire, mutta oikeastaan tällä hetkellä asiat on yhtä kaikki hienosti. Musta ei ole tosissani valittamaan ainakaan nyt, kun katsoin Armanin "Täällä Pohjantähden Alla"-sarjan viimeisen jakson. Mulla on ihan oikeasti kaikki vielä kamalan hyvin. Jokaiselle meistä tulee silloin tällöin hetkiä, jolloin koko pakka kaatuu päälle, mut mä olen viimeisten aikojen saatossa oppinut käsittelemään jälleen kerran omaa elämääni uudella tavalla. 

Väittävät, ettei ihminen muutu..vaan kyllä se muuttuu, kaikki me muokkaudutaan hitaasti toisenlaisiksi elämän tapahtumien ja tilanteiden johdosta. Joka sitten ei muutu, on pahasti paatunut, kuuro, sokea ja mykkä.

Suurimpia muutoksia mun elämässäni on ollut TAAS se henkinen kasvu, jota ilmiselvästi on tapahtunut ja joka ilmenee asenteiden muuttumisena erilaisiin tekemisiin. Seuraavaksi suurin muutos ja ehkäpä elämäni suurin yksittäinen sellainen on, että mulla on nyt oma koti. Siis o-m-a koti. Se on asia, jota en pysty edelleenkään käsittämään mitenkään, mutta 27.10.2015 on mulla loppuelämäni muistissa vaikken sitten muuta muistaisikaan. Pieni, punainen tupa, ulkorakennus joka muotoutuu talliksi ja vajaa hehtaari maata. K-O-T-I. Pääsen muuttamaan sinne ehkä loppukesästä tai alkusyksystä, jos kaikki sujuu hyvin eikä suuria mutkia tule matkaan. 

Tietyllä tavalla mä olen aina ajatellut, et ihmisen pään sisältö ja ajatustenjuoksu on jollain tapaa ikäänkuin kantava voima, ja täytyy sanoa et nyt mä olen viimeisen vuoden aikana kyllä ajatellut niin paljon että jos olisin vaikka auto, mä olisin levinnyt jo pelkäksi kasaksi ruostuneita pellin paloja joiden väristä tuskin saisi selvää. Viime toukokuussa mun isäni kuoli. Hetkeksi se pysäytti ja tuntui jo siltä että se avasi ehkä uusia oviakin tietyllä tavalla, mutta koska mä olen tyypillinen kauris, en ole osannut liikkua mihinkään vaan edelleen odotan. Mitä? Sitä että mulle kasvaa juuret? Että mä alan kukkimaan? Jep..vaan ehkä mä alankin. Se tietynlainen monimutkaisuus on hävinnyt mun elämästä, ja koko suuntaviivakartta näkyy nyt paljon tarkemmin. Mun tän hetkinen tehtävä on melko hyvin sisäistetty, ja tiedän mitä haluan. Mun on mahdollista saada se. Miksi sitten jotain vaan jatkuvasti puuttuu? Mikä se juttu on, mikä tekee ihmisestä näin saatanan. . öö. . kiittämättömän? Miksi mikään ei riitä, vaan aina vaan on muka varaa parantaa? Mitä tässä nyt jatkuvasti parannellaan ja hiotaan ja muokataan, miksi ja kenelle? 

Jos toiveita saisi esittää, mä tiedän mitä toivoisin. Vaikka mä jatkuvasti kiroan sen rahan alimpaan helvettiin, niin nyt sille olisi kohtuullisesti käyttöä. Musta olis kamalan kiva saada talostani mun itseni näköinen ja laitella sitä vähän sieltä ja vähän täältä ja. . sitten se aika. Aikaa ei koskaan ole tarpeeksi. Mä en voi käsittää, miten tässä enää mihinkään palkkatyöhön kerkeäisikään, niin paljon tekemistä ja vuorokaudesta loppuu tunnit ihan kesken! :o

Mun onneksi asiat näyttää kuitenkin siltä, että omalla tavallani voin jonkun ajan päästä heittäytyä kokeellisesti siihen vähemmistöön, jota yhteiskunta ei tunne. Mikä se sitten on? No sellainen populaatio, joka ei käy palkkatöissä, ei saa tukia eikä valitettavasti kyllä omaa rikkaita sukulaisiakaan..mut silti ne jotenkin vaan on, pysyy hengissä ja ajattelee vielä olevansa oman tiensä kulkijoita. Se sopii mulle, aika näyttää toimiiko se vai ei. Rikasta se ei musta tee muutoin kuin henkisesti, mut ihmiselle joka vihaa rahaa, se on kuin nenä päähän. Se vähä tienesti mitä tulee, varmasti menee kaikkineen, mutta ainakin mulla on kiintopiste. Koti. Paikka jossa voin vetää verhot silmille kun paha päivä(tai se kunnon känni-ääliökohtaus)tulee ja josta kukaan ei tule ajamaan mua pois. Mä voin vaikka loppuelämäni keskittyä vihaamaan tätä yhteiskuntaa ja ihan saatanan ääliömäistä hallitusta joka sotkee koko suomen ihan alta lipan. Ja me juntit ollaan vielä äänestetty toi paskasakki niille omille paikoilleen..voi jeesus.

Kyllä, tää kirjoitus näyttää ihan siltä että tän olisi kirjoittanut joku muu kuin minä..että näin me muututaan. Ja jos sä väität siellä sinisin silmin ettet sä ainakaan muutu, sä valehtelet. . ;)

Mä voisin tehdä tähän pienen listan siitä, mitkä on tällä hetkellä mun elämän plussia ja miinuksia, pienen perustelun kera..katsotaan sit vuonna keppi ja kukka kun taas kirjoitan, onko setti elänyt ja kuinka mä SITTEN olen muuttunut :D

Aloitetaan miinuksista:

1) Aika..sen jonkun laulun sanoin, kuka voisi kellot seisauttaa, ajan pysäyttää. . ? Hetkittäin on hiukan hankalaa revetä monelle taholle, mut syvästi luotan nyt siihen että syksyllä helpottaa..paljon!

2) Raha..niinkuin aina. Sitä ei voi olla liikaa kun ei sitä lottovoittoakaan tule..ja mene nyt sitten työttömän rahoilla lottoamaan. . .

Ja hei siinä ne olikin. Isoimmat miinukset. Olisko ne nyt jo samat kuin mitä puolen suomen ihmisillä on..? ;)

Mutta plussiin:

 

1) K-O-T-I . Se nyt vaan ON. Kiitos tästä kuulu mun vanhuksille, ilman niitä mä en olisi tässä eikä moinen olisi ollut mahdollista millään ilveellä. Se tietää ikuista kunniavelkaa ja vielä moneen kertaan itkua ja hammasten kiristystä, mut silti, SE ON OLEMASSA. Siitä tulee hyvä ja hieno ja mulle ihan täydellinen! <3

2) Ihmiset. Ne ihmiset jotka on mukana mun lähipiirissä ja on auttaneet mua tavalla tai toisella. Osa on sellaisia palveluksia, joita en varmasti koskaan pysty maksamaan takaisin, mut mä silti muistan ne loppuelämäni ja arvostan niitä kovasti. Ne jotka tämän lukee, varmasti osaa itsensä erottaa massasta. Kiitos, sydämellä! <3

3) Tekeminen yleensä. Hevoset on hyvällä mallilla, mä hiivin kokoajan lähemäksi sitä hetkeä kun voin alkaa niittämään kylvämisen sijasta..ja toivon että homma jatkuu toimivana edelleen. Mä saan niistä nyt ihan toisella tavalla irti henkisesti itseni kanssa kuin ikinä ennen, lienen oivaltanut jotain kun 35 vuotta kilahti mittariin. Yhdistys jota viimeksi lähestulkoon manasin, onkin oikesataan ihan hyvä juttu ja mun ennakkoasenteetkin on saaneet kyytiä. Mä onnistun omassa missiossani ja saan sen homman toimimaan, toivottavasti ihmiset alkaa puhaltaa yhteen hiileen niinkuin nyt näyttää ja kaikki on tyytyväisiä. Paljon on tehtävää, mutta nyt sekin tekeminen on aika kivaa ja ne asenteet joita olin itseäni kohtaan huomaavinani, on onneksi hävinneet. Ehkä mä vaan podin jotain..ramppikuumetta ja mökkihöperyyttä? :)

4) Ongelmat. Omat ja muiden, aina lähtien siitä, kenen pesukone hajosi tai kenellä on koiran kanssa joku dilemma tai hautajaiset tai rahat loppu. Kuulostaa ehkä hullulta, mut. . .

 

Se on niin, että niinkauan kuin ongelmia on, ne on loppujen lopuksi hyvästä. Ne auttaa meitä suhteuttamaan asioita toisiinsa ja näkemään puut metsältä tai metsän puilta. Niitä on nyt kaikilla joka lähtöön ja niitä tulee aina olemaan. Ihan sama asia on kivun kanssa. Kun sattuu, tiedät että olet hengissä. Kun se sattuminen loppuu, oli sen tarkoitus olla sitten henkistä tai fyysistä, sä olet virallisesti kusessa. Ai miksi?

Siksi, että ilman kipuja ja ongelmia sä et olisi sä. Sulla ei olisi mitään elämää, olisit kuin posliininukke kirjahyllyssä.

Kukaan ei halua elää kokematta tai näkemättä mitään, sen kääntöpuolena on juurikin ne ongelmat ja kipu. Yksi elämän suurista taidoista on oppia erottamaan ne toisistaan ja elää niiden kanssa. Kun sä sen teet, ollankin pirun pitkällä ja ainakin tiedetään mitä se Onni isolla O:lla on ;)

 

lauantai, 6. kesäkuu 2015

Syntyjä Syviä..ja niiden takaakin vielä.

Vittu mitä paskaa. Yhtä kaikki. Elä. Kuole. Tee valintoja. Elä sitten niiden kanssa. Puhu. Älä puhu. Elä sen kanssa.

Mä en enää jaksa. Monta vuotta mä oon käynyt läpi itseni kanssa vaikka mitä vaihtoehtoja, nyt tuntuu että ne on loppu.

Kuinka monta kertaa ihmisen täytyy valita puoli elämässään? Kuinka monta kertaa sen täytyy miettiä, miksi täällä ollaan ja mitä arvoja pitää kunnioittaa ja minkälainen kuva itsestään ulkomaailmalle pitää antaa?

Parhaat ideat tulee kännissä tai lapsen suusta. No niin tässäkin. Tää blogi varmasti kestää yhden kännipäivityksen?!

Just nyt mun mielessä menee tarha. Mä makaan liikuntasalin lattialla ja kuuntelen kappaletta, joka kolmisenkymmentä vuotta siitä hetkestä eteenpäin tuo vedet mun silmiin. Ihmisillä on muistikuvia, halusi ne sitä tai ei. Mulle mun lapsuuden muistikuvat tuo pintaan ahdistuksen. Koko sen täyden skaalan kanssa, mitä se ikinä voi pitääkään sisällään. Pelkäät pimeää, pelkäät örkkejä, pelkäät sitä mitä sanotaan pahaksi vaikket tiedä mitä se on. Verta. Väkivaltaa. Joku satuttaa sitä ihmistä joka sulle on kaikein tärkein. Ehkä äiti..ehkä isä. Se pelko, että jotain peruuttamatonta tapahtuu etkä sä voi sille mitään.

Se ahdistus, joka jokaisen pitäis pystyä hävittämään huutamalla. No mitäs jos ei pysty? Mitä sille tehdään? Varastoidaan vuosiksi sisälleen ja odotetaan sitä oikeaa hetkeä sitä purkaa?! Ei helvetti. Ei tää voi mennä näin.

Sä olet elänyt koko elämäs niin et oot hakenut aina ne vaihtoehdot jotka on kaikille hyviä..sen kummemmin ajattelematta itseäs. Mitä sitten kun se kaikki paska alkaa purkaantumaan ihan alusta lähtien? Mitä sitten tehdään? Tuijotellaan seinille ja toivotaan ettei pää hajoa?!

Mun faija kuoli kuukausi sitten. Mä en ole koskaan olettanut et me oltais oltu kovin läheisiä. Mä kirjoitin sille kirjeen sinne sairaalaan..ihan siksi et halusin korjata meidän välit..ennenkuion olis liian myöhäistä. Mä myöhästyin silti. Mä olisin oikeasti halunnut oppia tuntemaan sen ihmisen paremmin. Paljon paremmin. 

Joku sanois, et se on myöhäistä nyt kun on paskat housussa. Onko se? Voiko ihminen oppia asioista joita se on jättänyt tekemättä, vai meneekö ne vaan ohi, peruuttamattomasti?

Ketä varten täällä oikeasti eletään, jossei itseään? Eikö valinnat aina kerro ihmisestä itsestään jotain?

Kuinka moni on valmis näkemään sen persoonan siellä valintojen takana, välittämättä yhteiskunnan rajoista, säännöistä ja totutuista tekemisistä? Onko sellaisia ihmisiä vielä, jotka elää n. "mututuntumalla" järjen sijasta?!

Mitä jos kaikkien silmät aukeaisi yht'aikaa? Tajuaisko joku muukin mun lisäksi, et tän päivän maailmanmeno on liikaa keskittynyt R_A_H_A_A_N. . ?

Mitä paremmin tuut toimeen, sitä paremmat mahdollisuudet sulla on. Miksi? Onko enää sellaisia ihmisiä, jotka asettaa itsensä ja muiden hyvinvoinnin(henkisesti)rahan edelle? 

 

 

Känni on hyvä asia. Mä en ole kovin usein kännissä, mut silloin kun näin on, mä TODELLA puhun suoraan. Just nyt musta tuntuu et maailman paskin asia on raha. Raha, ja epäitsekkyys. Mä olen nyt niin syvällä siinä etten tiedä miten tästä pääsee ulos. Sellaista tilannetta ei ole olemassa, että voisit kumartaa joka suunnalle..pyllistät nimittäin kuitenkin jonnekin siinä samalla.

Mun pitäis samaa aikaa tehdä monta, monta eri asiaa..eikä mulla ole hajuakaan miten, miksi tai milloin.

Mä olen luvannut luotsata hevosteni lisäksi yhden yhdistyksen eteenpäin..ikäänkuin tähän nykyhetkeen. Tiedän pystyväni siihen, mut se vastakaiku mitä tulee, on masentavaa. Ikäänkuin ihmiset odottais mun epäonnistuvan. Miksi? Kyseinen yhdistys ei ole mulle mitenkään henki ja elämä. Mä lähdin hoitamaan niitä asioita ainoastaan siksi et musta yhdistyksen tehtävä on palvella jäseniä. Tää yhdistys on palvellut jotain sisäpiiriä viimeiset 30 vuotta. Olisi varmaan jäsenille mukavaa, jos jäsenmaksua vastaan saisi toimivan setin ja mahdollisuuden vaikuttaa omilla tekemisillään. Sitten kun joku näkee vaivaa kyseisen asian eteen, heitetään paskat silmille. Minkä takia? Eikö yhdistyksen tarkoitus ole se, että kerätään varoja toimintaan jota yhdistyksen periaate tukee, ja sit kun niitä varoja on, kohdistetaan ne taas toimintaan jota jäsenet voi ylläpitää? Jäsenet siis antaa oman panoksensa ja kenttä omansa? Kyseiseen aatteeseen uskovat tyypit voi harrastaa ja tekee sen harrastamisen muillekin mahdolliseksi?  

What ever..pitäkää tätä vaikka valtakunnallisena kännipurkautumisena. 

Mua korpeaa tällä hetkellä kuitenkin eniten se et ihmiset tuntuu unohtaneen hyvinvointinsa. Onko hyvinvointia se, että suorittaa velvollisuutensa veronmaksajana ja pitää kynsin hampain luottotiedoistaan virkamiesten silmissä kiinni? Hienoa olla nk. "hyvissä kirjoissa"..mut entäs jos ei ole? Mitä sitten? Miten se vähentää yksilön arvoa, vaikkei sillä luottotietoja olisikaan? eikö pää-asia ole se, miten se suhtautuu omaan itseensä yhteiskunnassa, omiin arvoihinsa ja omiin periaatteisiinsa? 

Mitä jos täällä on enemmänkin mun kaltaisia tyyppejä? Mikä mä sitten olen?

 

Mä kannatan tasa-arvoa. Huolimatta ihmisten sukupuolisesta tms. suuntautumisesta. Mulle on ihan sama minkä värinen joku on. Mun mielestä meillä jokaisella tulisi olla samat lähtökohdat, koulutuksesta tai muusta riippumatta. Mulle on ihan sama, mistä uskonnosta joku on, kunhan se ei tule työntämään mulle asioita väkisin. Ei mua oikeesti kiinnosta se, onko joku homo vai ei, ei se häiritse. Jos se haluaa uskoa johonkin pitkätukkaan joka soitti hevibändissä selloa, niin antaa mennä. 

Mä haluan että ihmiset olisi vapaita tekemään valintoja omassa elämässään. Ilman että siihen puuttuu yhteiskunta tai valtio tai mikään muukaan taho. Ihminen joka elää elämänsä niin että on yhteiskunnan silmissä hyvä, ei voi olla tyytyväinen..tai voi,mut se on unohtanut kuunnella itseään.

Sellaisia ihmisiä on pidetty sankareina iät ja ajat..mut musta ne on marttyyreita. Ne antaa koko elämänsä toisille vaan siinä toivossa että olisi joku muukin joka ajattelisi samalla tavalla.

Me ollaan jokainen yksilöitä. Totuus on se, et kukaan ei oikeesti pääse sun päähäsi vaikka kuinka yrittäisi. Jokaisella meillä on omat päämäärämme ja halumme. Sä olet joko hyvä tai paha ihminen sen mukaan, ajatteletko yhteisön etua vaiko et. Jos onnistut jossain joka on kaikille hyväksi, sä olet hyvä. Jos et, sä olet itsekäs ja paska. 

Ottakaa silmä käteen. Kelle täällä eletään? Itselleen. Mikä on se kaikkein suurin perisynti..itsekkyys? Eikä.

On ihmisiä, jotka saa mielihyvää siitä että auttaa muita..mut mä väitän et ne on vähemmistö. Elämän todellisia taikasanoja on oppia erottamaan ne hetket jolloin on antanut muille tarpeeksi ja valmis ottamaan vastaan. Kukaan meistä ei oikeesti ole olemassa palvellakseen muita. 

Me ollaan täällä siksi, että me opittaisiin elämään niin et kaikilla olisi hyvä olla. Se vaatii suvaitsevaisuutta, pitkää pinnaa ja huumorintajua. 

Onko se kuitenkin katoava luonnonvara. . ?

 

Mieti tilanne, kun nouset aamulla  sängystä ja voit todeta, että sä olet hyväksytty sellaisena kun olet, ei tarvitse leikkiä mitään muuta kuin omaa itseään. Ei ylitsepääsemättömiä odotuksia, velvollisuuksia tai ylipäänsä mitään. 

Nykyajan ihmiselle täysin epätodellinen tilanne. 

 

I*m so sorry about it..so, so sorry about it.